Minkä jälkeen sinulla ei vaan voi olla enempää?

Tänä aamuna Instagramissa vanha koulututtuni kirjoitti, että hän toivoo ”tulevaisuudelta aina eniten sitä, että saisi pitää sen, mitä jo on”. Twitterissä Marko Suomi puolestaan jakoi Ylen artikkelin kolmesti loppuunpalaneesta naisesta.

Nämä saivat jonkun synapsin aivoissa aktivoitumaan ja yhtäkkiä aloin miettiä, minkä verran asioita ihmisillä ylipäätään voi olla. Onko aikamme uupumisen, kiireen ja jatkuvan paremman elämän rakentamisen ytimessä virheellinen kuvitelma, että kaikki on mahdollista ja täten kaikkea pitää tavoitella?

Entä jos elämämme piirillä on mitta

Tulin ajatelleeksi, että mitä jos elämässä olevien asioiden määrä olisikin jollain tapaa samanlainen vakio kuin vuorokauden tunnit. Siis että jokaisella on 24 tuntia joka päivä ja jokaisella on 24 asiaa, joista on realistista pitää huolta. Leiki hetki kanssani tällä ajatuksella.

Mieti, mitä sinulla jo on. Perhettäsi, ystäviäsi, hyvän päivän tuttujasi, harrastuksiasi, rutiinejasi, kotiasi, kesämökkiäsi, laivaasi tai autoasi tai polkupyörääsi, lemmikkejäsi, soittimiasi, taitojasi, fyysistä kuntoasi, muuta maallista omaisuuttasi, projektejasi ja tavoitteitasi. Montako voisit ottaa tähän kasaan lisää, että et alkaisi laiminlyödä mitään jo olemassa olevaa?

Mikä on uuden arvo, jos sen suhteuttaa vanhan arvoon?

Jos opettelet uuden kielen, oletko valmis unohtamaan jotain muuta? Jos löydät uuden ystävän, oletko valmis luopumaan yhdestä vanhasta? Jos otat elämääsi uuden projektin, kestätkö, jos joku muu elämäsi nurkka alkaa repsottaa? Mikä on uusien asioiden, taitojen, ihmisten ja omaisuuden haalimisen hinta?

Tietenkään se, että opettelee uuden kielen, ei tarkoita vanhan unohtumista. Mutta montaako kieltä ihminen voi osata ja ylläpitää, ennen kuin joku unohtuu? Tai tarkoittaako loputon kielten opettelu sitä, ettet ehdi huoltaa polkupyörääsi?

Kaikki, mistä emme pidä huolta, ennen pitkää rapistuu: ihmissuhteet, taidot, kunto ja omaisuus yhtä lailla. Vaatteet pölyyntyvät nurkissa, soitinten ääni tunkkastuu, Cooperin testin tulos laskee, puutarha pajukoituu, maali hilseilee, ystävä vastaa puhelimeen vähän vähemmän innostuneesti. Saamme pitää vain sen, mistä pidämme huolta.

Montako asiaa yhden ihmisen on mahdollista pitää?

Tunti on vaikea mittayksikkö

Keskusteluissa vilisevät kaikki ne lukemattomat lukemattomat kirjat, ne kaikki syksyn uudet taitokurssit, itsensäkehittämisprojektit, uudet kesämökit, meditointihaasteet ja kaikki se, mihin pitäisi ryhtyä. Ihmiset kipuilevat, kun eivät voi ottaa kaikkea sitä uutta, mitä haluaisivat.

Suunnilleen jokainen tuskailee sen kanssa, että vuorokauden tunnit eivät riitä kaikkeen. Ehkä tuntien miettiminen ei kuitenkaan auta meitä tarkastelemaan elämäämme kokonaisuutena? Mitä jos kyse ei ole siitä, onko meillä aikaa vaan siitä, onko elämässämme tilaa jollekin uudelle, mitä siellä ei vielä ole?

Mitä jos laarini on jo täynnä? Mitä jos minulla on jo ne 24 (tai oikeastaan 240) asiaa, joiden ylläpitoon minun tulisi keskittyä, jos haluan pitää ne?

Entäs jos oikea kysymys ei olekaan, että ”mitä uutta voin ottaa” vaan toteamus, että en voi ottaa enää mitään uutta! Tai siis voin, mutta minun on tehtävä se tietäen, että luovun silloin jostain vanhasta.

Tarvitsemmeko jonkun sanomaan, että tämä riittää?

Tuntuu, että korona antoi monelle hyvän syyn olla kotona, tehdä vähemmän ja jättäytyä pois niistä lukuisista sitoumuksista, jotka on joskus tullut tehneeksi. Tarvitsimme ulkopuolelta painavan syyn, jolle emme itse voineet mitään.

Mutta mitä meille tapahtuu, kun aika joskus taas muuttuu ja koko mahdollisuuksien maailma aukeaa jälleen edessämme? Entä se mahdollisuuksien maailma, joka edelleen on saatavilla koronasta huolimatta?

Helpottaisiko tuskaasi, jos olisi joku quota, jonka täyttyminen olisi merkki siitä, että nyt sinun rajasi on tässä? Loppuisiko päättymätön kaiken tavoittelu, helpottaisiko fomo? Muuttuisiko ein sanominen helpommaksi?

”Kiitos kutsusta, olisi kiva osallistua, mutta minun 24 asiaani on täynnä ja joutuisin heittämään isäni yli laidan, jos sanoisin tälle kyllä.”

Vain kourallinen rakastettavia asioita

Itselleni tämä kevät on ollut tärkeä. Korona pakotti minut kuukausiksi aloilleen, muutto maalle toi elämääni uusia asioita. Se myös vei elämästäni paljon asioita. Paljon asioita jäi Helsinkiin. Isoja paloja arjesta katosi koronan myötä.

Silti liikutuin miltei kyyneliin ystäväni Instagram-päivityksestä. Oivalsin, että haluan pitää tämän. Tämän arjen, tämän työn, tämän kodin, tämän perheen. Se tarkoittaa sitä, että kovin monelle muulle asialle en voi enää sanoa kyllä.

Saan toivottavasti pitää sen, mistä olen valmis pitämään huolta.

Miten niin tämä ei muka tule tänään valmiiksi?

Olen äärimmäisen huono sietämään keskeneräistä työtä. Se on luonnollisesti yhtä paljon siunaus kuin se on kirouskin. Ilta-aurinko on alkanut laskea jo aikaa sitten ja silti minä ehdotan kummitädille, että josko kuitenkin haravoitaisiin tämä pelto loppuun. Eihän tätä nyt enää niin montaa kymmentä metriä ole jäljellä…

Muuttolaatikot on aina käytännössä päivässä, parissa purettu. Puu-urakat tehdään kerralla liiteriin. Auringonpistoksen seurauksena saatan oksentaa koko seuraavan yön, mutta kun on kerran aloitettu, niin nurmikko leikataan kyllä todellakin loppuun asti.

Mutta ne uunipellit?

Lue lisää Miten niin tämä ei muka tule tänään valmiiksi?

Lakkaa suhtautumasta viesteihin kuin todistusaineistoon

Onko sinulla taipumusta tuijottaa viestiä ja miettiä, että mitähän tuo lähettäjä tällä oikein tarkoittaa? Entä onko sinulla tapana etsiä metatason viestejä sanottujen sanojen takana? Minulla on ollut, koska olen tällainen kielen tasoihin ja monimerkityksellisyyteen rakastunut ja huonohkolla itsetunnolla riivattu ylianalysoija.

Mutta tiiäks mitä olen tässä hiljattain – vaihteeksi – tajunnut? Se on maailman turhinta ja typerintä hommaa. Se on myös yksi niitä asioita, joka vie kaiken hapen elämästä ja vieraannuttaa ihmisen hetkestä. Se uuvuttaa myös ne, jotka yrittävät meille jotain viestiä.

Jaa että mitä että? No annahan kun yritän selittää.

Lue lisää Lakkaa suhtautumasta viesteihin kuin todistusaineistoon

Mitä eroa on pelolla ja demonilla?

Pelko on ihmiskehon normaali reaktio, selviytymisstrategia. Sen tehtävä on valpastuttaa. Herää nainen, nyt tarkkana. Jotain vaarallista voi tapahtua, ellet ole juuri nyt varuillasi. Pelko on viesti.

Demoni sen sijaan? Se valehtelee.

Lue lisää Mitä eroa on pelolla ja demonilla?

Hylis ja riittis kävivät kylässä taas tällä viikolla

Elämässäni on kaksi demonia. Toinen käy kylässä harvoin, mutta on valtava. Syö tyhjäksi kaikki energiavarastot, viskoo järjestyksen pitkin seiniä ja lamaannuttaa minut kuin syödyksi tulemista odottavan saaliseläimen. Toinen vierailee luonani vähän väliä. Se ei ole ihan niin kookas, mutta se on sitkeä. Se juttelee ilkeämielisesti ja saa minut epäilemään ja epäröimään. Se imee ilon, uskon ja rakkauden.

Näistä ensimmäinen on hylätyksi tulemisen pelko ja jälkimmäinen on riittämättömyyden pelko. Olen antanut niille nimet hylis ja riittis.

Lue lisää Hylis ja riittis kävivät kylässä taas tällä viikolla

Teko on yhdentekevä

Yksi päivä päässäni muljahti. Ymmärsin, kuinka tarkoitus- ja teko-orientoituneita olemme. Käytämme ihan käsittämättömiä määriä aikaa ja energiaa puhuaksemme siitä, mitä joku teki tai jätti tekemättä – sekä yllättävän paljon myös siitä, mitkä olivat ihmisen aikeet tekojen takana. Sehän on se kuuluisa tarkoitus, kun ne keinot pyhittää, vai mitä?

Jos asiaa kuitenkin tarkastelee tarkemmin, niin mahtaako teolla itsellään olla ihan yhtään mitään merkitystä? Entä, jos ne ovatkin ne seuraukset, joihin meidän pitäisi kiinnittää katseemme.

Lue lisää Teko on yhdentekevä

Ai tän ei pitäiskään olla ruskea

Viimeksi kun uumoilin, että seuraavakin hurahtamisen kohteeni olisi epäilemättä jollain tavalla hippiä, en silti villeimmissä kuvitelmissanikaan voinut aavistaa, että hurahdan seuraavaksi siivoamiseen. Kas kun minä vihaan siivoamista. Se on nähdäkseni kotitöistä se kaikkein ääliömäisin ja älyttömin.

Siivota pitää vähän väliä, ja ihan kohta on taas sotkuista. Loputon suo, joka ei tuota mitään iloa. Paitsi sitten kun tuntikausien kidutuksen jälkeen on puhdasta, se on ihan kiva. Vartin. Sitten on taas sotkuista. Olen ollut valmis ulkoistamaan kotini siivouksen jo hyvän tovin.

Mutta nyt?

Lue lisää Ai tän ei pitäiskään olla ruskea

Kaikki mitä vastustat, you know

Tähän kuuluisi laittaa kulunut sitaatti Äiti Teresasta ja sodan vs. rauhan puolesta marssimisesta. Uumoilen, että tiedät sen laittamattakin (tai googlaat nopeasti salaa), joten voin mennä suoraan aiheeseen. Tämä minun ei-niin-surkeiden sekoamisteni sarja jatkuu ja nyt olen hurahtanut hyväksyvään lempeyteen.

Vastustamalla pahenee

Olen siis viimein havainnut todeksi sen, minkä viisaat ihmiset ovat tienneet aina: vastustamalla pahenee. Elämässäni pitkään vaikuttanut Hanna tapasi aina tokaista minulle, että ”älä hytise, syleile kylmyyttä”, kun hampaat loukkua lyöden ja huulet sinisenä tärisin pakkasessa. Ai että se vitutti. Ai että kuinka oikeassa hän olikaan.

Lue lisää Kaikki mitä vastustat, you know

Varo hopealuoteja ja yhden totuuden messiaita

En tiedä mistä nauttisin enemmän, kuin hurmaantumisesta. Hurmaantuminen on tietenkin äärettömän vaarallista, sillä pelkästään rakkaus ei ole sokea. Hurmion lähinäkö on myös aivan olematon. Yksi hurmion sivuvaikutus on haloefekti, joka saa aikaan sen, että hetken aikaa tämän maan päällä tallustaa olento, joka tuntuu mie-let-tö-män ylitsepääsemättömältä.

Romanttisessa mielessä mieletön ylitsepääsemättömyys näyttäytyy siten, että toista ei voi lakata ajattelemasta edes unissaan. Hänestä ei kerta kaikkiaan meinaa päästä millään yli, useimmat eivät haluakaan. Kun kaksi ihmistä ei halua päästä yli toisistaan, niin sitä kutsuttaneen parisuhteeksi.

Mutta oletko koskaan kokenut platonista hurmiota? Se se vasta hurja kuvio onkin.

Lue lisää Varo hopealuoteja ja yhden totuuden messiaita