En tiennyt että osaan näin lukea

Uusi vuosi alkoi, kaikenlaisia lupauksia tehtiin kaikkialla päin maailmaa. Aiempina vuosina olen suoritus- ja tavoiteorientoituneena ihmisenä itsekin tehnyt kaikenlaisia lupauksia ja tavoitteita uusille vuosille. Tänä vuonna lähestyin asiaa toisin.

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että olisi kiva lukea enemmän. Näin olen huokaillut mielessäni ja silti mitään ei ole tapahtunut asian tiimoilla kuitenkaan. Välillä olen laittanut itselleni jonkun lukutavoitteen ja sitten suorittanut menemään. Välillä elämää on tapahtunut ja tavoite on jäänyt kesken. Lopputulos: jatkan uudelleen ja uudelleen lukemisen perään huokailemista.

Mitä teen sen sijaan että lukisin?

Johonkinhan se aika kuitenkin menee. Se aika, jonka teknisesti ottaen haluaisin antaa lukemiselle. Teen jotain muuta, mutta mitä?

Kylmänviileä vastaus on: digilaitteen äärellä. Viihdyn telkkarin äärellä Netflixiä katsellen, puhelimen äärellä reelsejä scrollaillen ja arpoen, onko Mastodon, Bluesky vai Threads varteenotettava Twitterin korvaaja ja erityisen paljon vietän aikaa iPadin äärellä pelaten Genshin Impactia.

Niinpä päätin koittaa, että mitä tapahtuu, jos uuden vuoden lupausten sijaan iskenkin tammikuun alusta päälle digipaaston. Ei totaalilakkoa (olenhan nytkin koneella tätä kirjoittamassa), koska se ei ole työn puolesta oikein mahdollistakaan ja koska ajattelen, että pieni annos digiä on ihmiselle ihan hyväksi. Mutta paasto: pienempiä annoskokoja ja pidempiä taukoja.

Digipaasto, päivä numero viisi

Takana on neljä ja puoli päivää tätä kokeilua ja toistaiseksi saldona on kaksi luettua kirjaa ja useita lukutunteja. Suorituksia keskeisempää on kuitenkin se tuntuma, mikä näinä päivinä on ollut asioihin. Tuntuma on se, että lukeminen on ollut vaivatonta ja suorastaan koukuttavaa.

Kun mieleni tekisi tarttua digilaitteeseen, tuumin itsekseni, että “vähän myöhemmin sitten”. Sitten odottelen hetken ja huomaan, että seuraava impulssi on tarttua kirjaan. (Viihdettähän sekin on.)

On käynyt samoin kuin sokeripaastossa. Kun ei kuukauteen syö sokeria, yhtäkkiä hedelmät alkavat maistua tosi makeilta.

Lukuiloa jälleen etsimässä

Olin lapsena varsinainen lukutoukka. Sitten menin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta ja tuhosin lukuiloni tyystin. Vuosikausia se on ollut kateissa. Nyt hiljalleen olen alkanut taas löytää lukemisen äärelle takaisin. Olen ylipäätään alkanut löytää itseni äärelle takaisin.

Niinpä pyrin lukemaan vain ilolla ja vain kirjoja, jotka todella kiehtovat ja koukuttavat. Toki purin antamaan myös erikoisille, hankalille tai hitaasti aukeaville kirjoille mahdollisuuden, mutten silti pakota. Lisäksi olen pyrkinyt lukemaan loppuun kirjoja, jotka ovat olleet kesken kauan, koska tunnen valtavaa tyydytystä asioiden valmiiksi saamisesta.

Jännä nähdä, miten tilanne tästä etenee. Nyt nappaan kirjan kainaloon ja lähden tutkimaan Kööpenhaminaa. Lukemisiin!

Olenko laiska ja huono googlaamaan, jos kysyn?

Kun tarvitsen internetistä jotain tietoa, aloitan reippaan googlaamisen. Löydän lupaavalta vaikuttavan hakutuloksen. Klikkaan tieni sivustolle ja alan etsiä. Eksyn sivupolun sivupolulle. Silmät harovat tekstimassaa toisensa perään etsien johtolankaa siitä, että olen oikeilla jäljillä.

En kuitenkaan löydä etsimääni. Uuvun alta aikayksikön. Ryhti lysähtää kasaan. Luovutan.

Onko keskittymiskykyni todella näin pirstaloitunut? Olenko huono googlaamaan? Eikö kärsivällisyyteni mitenkään riitä tämän enempään? Ovatko tiedonhakutaitoni alkeelliset? Enkö vaan osaa? Vai olenko laiska, tyhmä ja saamaton?

Luultavasti kaikkea tästä ja ei mitään näistä

On totta, että keskittymiskykyni on pirstaloitunut. Vaikka meditoin 10 minuuttia joka aamu, ei se auta palauttamaan vuosikausien nopeatempoisen työelämän, multitaskauksen ja älylaitteiden aivojen runtelua. Vasta nyt huomaan, miten nopeasti uuvun ja miten lyhyeksi sinnikkyyteni on paikoin käynyt – ja mietin kuumeisesti, mitä voin tehdä asialle.

Keskittymiskyvyn ja sinnikkyyden pitää riittää hirvittävän moneen asiaan, mutta kaikkeen ne eivät riitä. Aivot ovat oppineet (laiskuuttaan, energiatehokkuuttaan ja kokemuksesta) arvioimaan lennossa, kannattaako pinnistellä vai ei. Toisinaan ne eivät jaksa pinnistellä silloinkaan, kun kannattaisi. Silloin iskee murheellinen epätoivo ja huonommuuden tunne – miten voin olla NÄIN repaleinen?

Saako kysyä apua, jos ei ansaitse sitä?

Viimeisimmäksi epätoivo iski Tilastokeskuksen sivuilla, kun etsin tiettyjä tilastoja tulevaa tietokirjaa varten. Olin mielestäni etsimässä selkeää asiaa ja Tilastokeskuksella on melko hyvät verkkosivut. Selasin ja kahlasin ja eksyin ja etsin. Sitten tajusin, etten löydä ja harmistuin.

Iski tuttu kysymys: voinko lähettää asiakaspalveluun kysymyksen, vai ajattelevatko he siellä, että olen laiska ja tyhmä, kun en tämän vertaa heidän sivuiltaan jaksa etsiä tai osaa löytää. Kauanko pitää ensin itse yrittää, että on ansainnut oikeuden pyytää apua?

Toiset harhailevat kaupoissa viimeiseen asti itse asiaa etsien ennen kuin kysyvät myyjältä. Minä taas marssin kaupassa myyjän luo melkein heti, kun sellaisen jossain näen. Sen sijaan internetissä iskee joku ihme jääräpäisyys-kainous-hävetys. Enhän minä nyt voi mitään apua pyytää tämmöisen naurettavan räpellyksen jälkeen. Vaikka kukaan ei edes tiedä eikä näe, että kauanko olen siellä päätäni seinään hakannut!

Siispä kysyin ja onneksi kysyin

Torhiinnuin lopulta ja laitoin Tilastokeskukseen viestin lomakkeella. Kerroin mitä etsin ja miksi etsin. Nuolin hetken haavojani ja painuin päivän muiden töiden pariin.

Muutaman tunnin päästä sähköposti kilahti ja sain vastauksen Tilastokeskuksen informaatikolta. Ja minkä vastauksen sainkaan! Pitkän, monipuolisen ja perusteellisen. Siinä oli kaikki, mitä olin ikinä keksinyt etsiä ja toivoa ja aika paljon päälle. Oli selvityksiä ja selostuksia. Oli linkkejä myös muihin lähteisiin. Yhteystietoja, mistä kysyä vielä lisää tarkemmin.

Luojan kiitos kysyin. Vaikka minulla olisi ollut kaikki maailman keskittymiskyky ja sinnikkyys, en ehkä silti olisi koskaan löytänyt kaikkea tätä tietoa yksin. Tietoa, joka hänellä oli jo hallussa ja jonka hän pystyi toimittamaan minulle muutamassa tunnissa selkeässä sähköpostiviestissä.

Ehkä pirstaloitumistamme ei voi enää tyystin estää. Ehkä emme enää pärjää pelkästään sinnikkyydellä ja keskittymällä. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että ehkä selviämme kysymällä ja apua pyytämällä – ja tietoa ja osaamista jakamalla.

Siis jos sinun on pitänyt joskus kysyä jotain – minulta, tai joltain muulta – niin mitä jos vaan kysyisit?