”Riko mun rytmi / tuhoo harmonia / seuraa mun jälkii / peitä ne, ettei voida palata / hiivi mun takana / tanssi mun mukana / kulje mun varjona / hyppää mun takia”
-Pariisin Kevät (kuuntele biisi, se on hypnoottinen: Spotify/YouTube)
Kerroin hiljattain Facebookille, että minulla ei ole vähääkään stressiä. Päivitystä oli pakko pohjustaa sanoin ”uskookohan kukaan, jos sanon”, koska olen ollut stressaantunut niin kauan kuin kukaan pystyy muistamaan. Ei traagista, ei koomista, ihan normaalia minulle. Mutta nyt, tadaa, ei stressiä. Mitä tapahtui?
”Vuosi 2016 ei tosiaan ole ollut juuri kenenkään lempivuosi”, kirjoittaa kollegani Noora Stapleton. Ei ole ei. Itse asiassa vilkutan vuodelle 2016 tuntematta minkäänlaista ystävällistä haikeutta. Vuosi on kuitenkin vahvistanut hauskan populaarikulttuuriteorian, jonka elämääni toi Netflix-sarjaUnbreakable Kimmy Schmidt.
Spoilaamatta liikoja avaan sarjan ideaa tämän verran: tarina kertoo nuoresta naisesta, joka on viettänyt 15 vuotta elämästään bunkkerissa maan alla hullun uskonlahkon kidnappaamana. Bunkkerissa ollessaan Kimmyn on väännettävä valtavaa kampea tuottaakseen (tietämättään) sähköä lahkon johtajan viihdelaitteisiin. Tehtävä on uuvuttava ja yksitoikkoinen.
Kun Kimmylta kysytään, miten hän jaksoi vääntää kampea tuntikausia, hän vastaa:
”I learned a long time ago that a person can stand just about anything for 10 seconds, then you just start on a new 10 seconds. All you’ve got to do is take it 10 seconds at a time.”
Kaamosaika saa minussa näemmä esiin elämän kyseenalaistajan. En koe olevani kaamosmasentunut tai -lamaantunut. Tunnen vain sitä olemassaolon tuskaa, joka osaavammissa käsissä taipuisi runoiksi tai maalauksiksi.
Valtaosaa meistä ajavat tietyt olemassaolon kysymykset: Miksi olemme olemassa? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä?
Yksi lempiasioitani äidinkielessämme on possessiivisuffiksi ja tässäkin lausessa niitä on kaksi. Possessiivisuffiksi on nimittäin omistusliite.
Omistusliite lisätään substantiivin perään, jos substantiivia edeltää genetiivissä oleva persoonapronomini: minun lempiasioitani meidän äidinkielessämme. Erityisen tärkeä possessiivisuffiksi on silloin, jos omistettu substantiivi esiintyy ilman pronominiaan: lempiasioitani äidinkielessämme. Ilman possessiivisuffiksia subjekti ei kerro kuuluvansa kenellekään: lempiasioita äidinkielessä.
Puhekielessä omistusliitettä ei useimmiten käytetä: mun lempiasioita meidän äidinkielessä. Kirjakieleen se kuitenkin kuuluu.
Ilman omistusliitettä teksti tuntuu veltolta ja vetelältä. Vaikka omistusliite pidentää lausetta kahden tai kolmen merkin verran, se itseasiassa napakoittaa ilmaisua. Omistusliitteetön ilmaus tuntuu vaillinaiselta ja huolimattomalta, jopa laiskalta.
Minulle hiljattain väitettiin, että omistusliitteet ovat täysin tarpeettomia. Mutta eiväthän ne ole! Ilman omistusliitteitä en voisi sanoa, että ”mielestäni luomamme kieli kaipaa omistusliitteitään”. Jos sinun on välttämätöntä luopua jostain omistusta ilmaisevan lauseen osasta, luovu persoonapronominista.
Miten omistusliitteet sopivat sinun kirjoitukseesi? Onko omistusliitteetön teksti mielestäsi veltto, löysä, vaillinainen ja huolimaton? Jätä kommentti!
Kesätöiden hakuaika ja CV:n eli ansioluettelon rakennuspuuhat ovat käsillä. Useat raapivat päätään ja repivät tukkaansa yrittäessään tiivistää itseään kappaleeseen tai kahteen. On taitolaji kertoa itsestään olennaiset, mutta jättää jäljelle myös riittävästi mielenkiintoisia epäolennaisuuksia. Hankaluutensa tehtävään tuo myös se, että tuhatkunta muuta yrittää tehdä täsmälleen samaa – ja paremmin!
Annan sinulle nyt neuvon, joka minun oli hyvin, hyvin vaikea omaksua, mutta joka on elintärkeä: hylkää ensimmäinen ajatuksesi. Hylkää se. Nyt heti.
Kun saat kirjoitettua itsestäsi bion ja olet siihen tyytyväinen, deletoi se ja aloita alusta.
Miksi, kysyt nyt ja hyvä, että kysyt. Siksi, että arviolta liian monta muutakin ihmistä on tullut ajatelleeksi täsmälleen samaa. Se ei ole suotta ensimmäinen ajatuksesi, vaan se on ensimmäinen, koska se on helpoin.
Todennäköisesti biossasi lukee, että olet itsenäiseen työskentelyyn kykenevä, ulospäinsuuntautunut tiimipelaaja. Väittänet myös olevasi nopea oppimaan, tykkääväsi haasteista ja suhtautuvasi työhön intohimoisesti. Mainitsetko heikkoudeksesi olevasi liiallinen perfektionisti vai kerrotko haluavasi jatkuvasti oppia uutta? Kaikki nämä löytyvät tuhansista muistakin ansioluetteloista siksi, että ne tulevat ensimmäiseksi mieleen.
Siis hylkää ne. Mieti kauemmin. Tongi syvemmälle. Kaiva esiin lukuisia tapoja kuvata itseäsi ja valitse niistä ne, jotka tuntuvat paitsi omilta myös uusilta. Hätkähdytä itsesikin.
Yksi tapa tonkia syvemmältä on kirjoittaa tajunnanvirtana ainakin viisikymmentä adjektiivia itsestään mitään sensuroimatta ja poimia niiden joukosta parhaimmat, osuvimmat ja mielenkiintoisimmat. Jos alkuun pääseminen tuntuu vaikealta, selaa esimerkiksi Wikipedian adjektiiviluetteloa tai kysy mielipiteitä lähipiiriltäsi.
Itse tiivistän itseni sanoihin sisukas viestintäkameleontti. Miten sinä tiivistät itsesi?
