Olen pitkään, todella pitkään, siis aivan liian pitkään, pyöritellyt päässäni artikkelia kielen vallasta. Olin saanut aikaiseksi pelkän ingressin, joka meni näin: ”Ampumalla sinua päähän, lopettaisin luultavasti maallisen taipaleesi. Ampumalla päähäsi ajatuksia, minulla on valta muuttaa maallisen taipaleesi kulkua. Näistä jälkimmäinen on nähdäkseni tuhoisampaa.” On selvää, että yritin syödä elefantin.
Aamulehden avauksesta seurannut paskamyrsky on kuitenkin tuonut diskurssianalyytikon minussa jälleen aiheeni äärelle, tällä kertaa tosissani ja väkisin. Yrittäkää nyt hyvät ihmiset ymmärtää, että sillä on merkitystä, millaista kieltä käytämme.
Kaamosaika saa minussa näemmä esiin elämän kyseenalaistajan. En koe olevani kaamosmasentunut tai -lamaantunut. Tunnen vain sitä olemassaolon tuskaa, joka osaavammissa käsissä taipuisi runoiksi tai maalauksiksi.
Valtaosaa meistä ajavat tietyt olemassaolon kysymykset: Miksi olemme olemassa? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä?
Yhtäältä olen todella onnellinen, että viime päivinä on vatvottu tasa-arvokysymyksiä hashtagin #vaikkaolennainen johdolla. Julkisuuteen ilmaantui Laura, jota oli kohdeltu pöyristyttävällä tavalla, kun hän oli hakenut suomalaiseen metsäjättiin kesätöihin. Tarina synnytti kiivaan ryöpytyksen, jossa puitiin, onko oikein kieltäytyä ottamasta naista haastatteluun, koska hän on nainen.
On ehdottomasti hyvä, että yhteiskunnan piintyneisiin asenteisiin ja sukupuoleen tuijottavien jääräpäiden änkyröintiin puututaan. Epäkohdat on hyvä tuoda esiin ja niistä on tärkeää puhua julkisesti, avoimesti ja järkevästi.
Jos olet hiljattain viettänyt aikaa kyselyikäisen lapsen kanssa, olet ehkä huomannut vastaavasi toistuviin miksi-kysymyksiin. Aina, kun luulet keksineesi erityisen näppärän ja tyhjentävän vastauksen taaperon ihmettelyyn, pommitetaan lapsen suusta uusi ”niin, mutta miksi” ja taas pohditaan syntyjä syviä. Yleensä miksi-ketju päättyy vastaajan, ei kysyjän, turhautumiseen ja esiin kaivetaan Muumit tai joku muu harhautustekijä.
Miksi-kysymyksillä pommittaminen menee kasvun myötä ohi. Tämä totaalinen asioiden kyseenalaistaminen olisi kuitenkin hyödyllinen temppu myös aikuisiällä, kirjoittaa Nigel May Barlow kirjassaan re-think. Hän muistuttaa, että vain kysymällä riittävän usein ja lapsenomaisesti ”miksi?”, voimme havaita tekemisissämme ja ajattelussamme parkkiintuneita ja huonoja käytäntöjä.
Viestintään tämä liittyy siten, että voimme viestiä vain sitä, mitä olemme ensin ajatelleet. Valitsemamme sanat ja sanonnat, käyttämämme fraasit, uskomamme totuudet, julistamamme mielipiteet ja näkökulmat tarvitsevat kaikki välillä tuulettamista, jotta ajattelumme ja viestintämme pysyy raikkaana.
Yksi hyvä tapa viedä ajatukset hetkeksi ulos pakkaseen raikastumaan, on ottaa jokin varmuutena pitämäsi ajatus ja alkaa kysyä itseltäsi johdonmukaisesti, että ”miksi?”. Avuksi voi ottaa vaikka ystävän tai puolison, jos itsekseen puhuminen tuntuu omituiselta. Miksi-kysymystä voi myös jalostaa esimerkiksi seuraavanlaisiin muotoihin:
Miksi juuri sinne?
Miksi juuri sitä?
Miksi juuri nyt?
Miksi ei?
Mistä tiedät?
Miten niin muka?
Kun seuraat ketjua riittävän pitkälle löydät todennäköisesti umpikujan, jossa et osaa enää vastata tai et ole vastauksiisi tyytyväinen. Oma umpikujani on monesti ”siksi, kun minusta tuntuu siltä”. Tästä ei pidä hätääntyä tai murheellistua. Välillä vastauksen puuttuminen tai asioiden joltain tuntuminen on ihan riittävä perustelu lopettaa kyselyleikki. Alitajuntasi on kuitenkin käynyt umpikujassa tutustumassa siihen ja voi olla, että jonkin ajan päästä kysymysleikin toistaessasi päädytkin toisenlaiseen vastaukseen tai jopa miettimään alkuperäistä näkökulmaasi uudelleen.
Haastankin sinut siis tänään kysymään itseltäsi ja ystäviltäsi, että ”miksi?”. Tuuleta ajatteluasi ja tutki, saatko itsesi ”siksi, kun minusta tuntuu siltä” -umpikujaan.
